Milleniaalin mietteitä maailmanmenosta
Lukeudun ikäni puolesta milleniaalien ensimmäiseen aaltoon. Synnyin vuonna 1981, josta milleniaalisukupolven katsotaan alkaneen.
Kasvoin luontevassa symbioosissa 1926 syntyneen mummoni sekä 60-luvun vaihteen molemmin puolin syntyneiden vanhempien vaikutuksessa. Omaksuin heiltä asioita, mutta kasvoin silti aivan omaan suuntaani. Minusta tuli arvoliberaalimpi, kansainvälisempi, urbaanimpi, hierarkia-allergisempi diginatiivi.
Istuin lapsena mummin tarakalla kauppareissut, opettelin ompelemaan poljettavalla singerillä ja napsin mansikoita mummin mansikkapenkeistä. Mummin veivattavaan puhelimeen ei saanut vastata ukkosenilmalla. Ukki oli ollut rintamalla. Siitä ei juuri puhuttu.
Pistin merkille vanhempieni rock-vinyylit ja nuoruuden kuvat. Muistan kun kävimme farkkuostoksilla luottokortilla, pihassa komeili parhaimmillaan useampikin auto ja myöhemmin menetimme kaiken, isän firmaa, perhettämme ja kotiamme myöten.
Päiväkodissa ja koulussa elimme huoletonta ja tulevaisuususkoista elämää, vaikka Tšernobylissä räjähti ja lama laittoi monet perheet polvilleen. Koulukirjoja alettiin kierrättämään.
Meille opetettiin maailmansodista, holokaustista, kylmästä sodasta ja kulkutaudeista, että sellaista oli kauan sitten. Nyt ihmiset olisivat viisaampia, virheistä oli otettu opiksi, lääketiede oli vertaansa vailla, teknologinen kehitys oli huimaavaa. Taiteilin vihkooni paksuja, väritettäviä kirjaimia: ”EY”. Mietin mihin ihmisoikeuksien julistusta tarvittiin, eikö sellainen ole itsestäänselvää.
Vaikka verkottuneen maailman johdosta olemme olleet reaaliaikaisesti yhä tuskaisemman tietoisempia maailman konflikteista, globaalista eriarvoisuudesta, talouden suhdanteista ja ympäristökatastrofeista, en ainakaan itse osannut varautua lähes kahden vuoden koronasulkuun ja totaaliseen maailmankirjojen sekoamiseen Venäjän Ukrainaan aloittaman hyökkäyssodan myötä. Ei tällaisia asioita pitänyt tapahtua.
Olimme tuona helmikuisena päivänä Saariselällä perheeni kanssa, kun luimme aamun kylmäävät uutiset. Sota oli alkanut. Kolme päivää aikaisemmin paikallinen ostoskeskus Kuukkeli oli palanut ja muutama viikko aiemmin olin menettänyt isäni koronalle. Tuntui absurdilta. Mitä seuraavaksi?
Niinpä, mitä seuraavaksi? Korona jyllää ja sota on jatkunut koko tämän vuoden eikä rauhaa ole näköpiirissä. Ukrainalaiset eivät taistele vain oman itsenäisyytensä puolesta, vaan ylipäänsä vapaan demokratian puolesta. Kyse on maailmanjärjestyksemme keskeisistä kysymyksistä. Tällä sodalla on laajamittaiset ja kauaskantoiset seuraukset. Mutta koska niin paljon on pelissä, on meidän oltava valmiita maksamaan se mitä täytyy.
Mitä sitten mietin tästä kaikesta?
Että narratiivit maailmanjärjestyksestämme vaativat tulla tarkistetuiksi. Ja ettei mikään oikeasti ole itsestäänselvää. Meidän on tunnistettava omat luovuttamattomat arvomme, puolustettava niitä urheasti ja vaalittava arvojemme mukaista kansainvälistä yhteistyötä. Totuudesta, hyvyydestä ja ihmisoikeuksista tinkimättä.
Kirjoittaja on järvenpääläinen erityisope, alue- ja kaupunginvaltuutettu, aluehallituksen jäsen sekä eduskuntavaaliehdokas (vihr.)
