Mikä sai minut lähtemään mukaan?
Vaikka olen opiskellut teologiaa, en ole erityisen perillä kirkollisesta hallinnosta. Teologian opinnot saivat minut aikoinaan kuitenkin liittymään takaisin kirkkoon ja ymmärtämään tämän kansallisen instituutiomme arvoa syvemmin. Toki opintoni ovat myös vieneet uskon ja elämän syvien kysymysten äärelle. Niissä riittääkin pohtimista enemmän kuin yhdessä ihmiselämässä ehtii.
Kun mietin elämääni taaksepäin, huomaan että erityisesti Järvenpään seurakunnalla on ollut merkittävä rooli monessa tärkeässä asiassa. Saan tuntea kiitollisuutta seurakuntaamme kohtaan.
Ensimmäinen muistikuvani on pyhäkoulu, jossa kävin lapsena jonkin aikaa. Siitä on jäänyt lämmin muisto.
Alakoulussa olin useampana kesänä seurakunnan järjestämillä leireillä. Niistä on jäänyt upeat muistot. Erityisesti 13-vuotiaana kokemani vaellusleiri Lapissa. Se istutti minuun vahvan Lappi-rakkauden ja pari kesää sitten aivan varta vasten palasin lapsuuden leirimaisemiin. Se tuntui jotenkin tärkeältä.
Kävin rippikoulun ja jäin seurakunnan nuorten toimintaan mukaan. Sain olla vielä kahtena kesänä isosenakin. Harjoittelin lasten ja nuorten ohjaamistaitoja sekä ihmissuhdetaitoja seurakunnan järjestämissä koulutuksissa. Vedin myös pyhäkoulua. Leireillä ja toiminnassa oli turvallinen, toivottu olo.
Riparin myötä kaupunkimme nuorten ikäluokka sekoittuu ensi kertaa luontevasti koulurajojen yli. Sain uusia syviä ystävyyssuhteita riparikesän jäljiltä. Jaan iloni ja suruni heidän kanssaan edelleen.
Varhaisaikuisuudessa yhteys seurakuntaan jää usein ohuemmaksi. Parikymppisenä päädyin eroamaan kirkosta. Liityin kuitenkin opintojeni myötä takaisin. Menin naimisiin ja sain toteuttaa upean morsiusmessun virtuoosikanttorin säestämänä kirkossamme.
Sain lapsen ja vietimme ristiäisiä Elävän veden kappelissa sekä kastejuhlaa vanhan kirkon salissa. Toimin kirkkovaltuutettuna niihin aikoihin muutaman vuoden, enkä koskaan unohda sitä, kun olimme olleet vauvani kanssa kotona vasta joitakin päiviä ja ovikellomme soi illan pimeydessä. Siellä oli seurakuntamme kirkkoherra upean kukkapuskan kanssa onnittelemassa pienokaisesta. Olin ällikällä lyöty.
Jotain suhteessani kirkkoon syveni tämän vuoden alussa kun isäni kuoli koronaan. Lensin Lapin keskussairaalan teho-osastolle pitämään isääni kädestä, kun hänet irroitettiin hengityskoneesta. Olin pyytänyt sairaalapastorin mukaan tilanteeseen. Hänen läsnäolonsa toi sanoinkuvaamatonta turvaa, lohtua ja arvokkuutta vaikeaan hetkeen. Hän kohtasi meidät empaattisesti, yhteisessä surussa. Hän siunasi isän, lauloimme pari virttä, kynttilä paloi ja risti seisoi kauniina pöydällä. Viimeisen henkäyksen jälkeen pappi vielä pyyhki kyyneleen isäni poskelta. Yritin sanoittaa hänelle sitä, miten tärkeäksi koin hänen mukanaolonsa.
Eikä siinä vielä kaikki. Ennen kuin isäni siirrettiin sairaalan ruumishuoneelta tuhkattavaksi, sama pappi järjesti vielä kauniin pienen siunaustilaisuuden sairaalakappelissa. Välimatkasta johtuen me omaiset emme päässeet paikalle. Tämä ihana sairaalapastori järjesti meille etäosallistumismahdollisuuden. Kuulostaa uskomattomalta, mutta konsepti toimi. Yllätykseksemme hän oli pyytänyt tilaisuuteen mukaan myös kanttorin soittamaan poikkihuilua. Katsoin arkkua ja näitä upeita ihmisiä kyynelvirran läpi tietokoneen ruudultani.
Olen iloinen kirkollisveron maksaja. Lopullisen päätökseni palata tavoittelemaan kirkkovaltuutetun tehtävää sinetöi postilaatikkoon saapunut seurakuntamme syysesite. Mikä määrä mitä erilaisempaa toimintaa! Ja miten innostava uusi seurakunnan “neljän kellon strategia”! Sellainen seurakunta, joka haluaa olla sukupolvia yhdistävä, tulevaisuudesta huolehtiva, yhteyksiä rakentava ja yhdessä elävä on juttu, missä minä haluan olla mukana.
🇺🇦Tänään iltalenkin hämärässä bongasin kirkkomme Ukrainan väreissä valaistun, toivoa tuovan kellotapulin. Mietin miten hienoa, että näinä huuruisina aikoina meillä on kirkko. Jotain pysyvää, epäironista, epäkaupallista, pyyteetöntä ja pyhää. Ei ristiriidatonta, mutta niin monella tavalla mittaamattoman arvokasta.
Omat kokemukseni ja kiitollisuuden aiheeni ovat pienen pieni osa kaikesta siitä hyvästä, mitä seurakunnissa tehdään. Kirkko tarjoaa toimintaa, tapahtumia, tukea ja tiloja elämänkaaren eri vaiheissa. Kirkko ottaa syliinsä ja kohtaa vaikeimmallakin hetkellä.
Kaiken olemassa olevan hyvän lisäksi kirkon täytyy myös uudistua. Siksi olen ehdolla.
