Julkisuudessa on nostettu esiin huolia muun muassa oppimistuloksiin, oppilaiden tuen riittämättömyyteen sekä oppilaiden ja opettajien jaksamiseen liittyen. Nämä ovat aitoja huolia pikaisesti ja kestävästi ratkaistavaksi.
Havahduin, että jotain tosiaan on vialla, kun muutama hyvä ystäväni oli kuluneen parin vuoden aikana irtisanoutunut raskain mielin opettajan virastaan. He olivat työtään rakastavia, vastuuntuntoisia sekä luovia opettajia. Viesti oli kaikilla sama: en jaksa enää.
Suurentuneet ryhmäkoot, oppilaiden moninaistuneet haasteet sekä loputon työmäärä tuntien suunnittelun, opettamisen, ryhmän luotsaamisen, oppilaiden kohtaamisen ja perheiden kanssa tehtävän yhteistyön, moniammatillisten palavereiden organisoimisen ja niissä istumisen, lomakkeiden täyttämisen ja päivittämisen, jatkuvan monisuuntaisen viestimisen ja prosessien etenemisen vahtaamisen, Wilma-merkintöjen tekemisen, hankkeissa mukana olemisen, koulun kehittämisen sekä kokeiden tarkistamisen ja arvioinnin antamisen jälkeen mehut olivat totaalisen poissa. Ja vaikka kaikkensa antoi, ellei enemmänkin, se ei riittänyt. Ammattieettinen ristiriita kasvoi ylitsepääsemättömäksi.
”En pysty tekemään perustyötäni, oppilaiden kohtaamista, opettamista ja tukemista niin hyvin kuin haluaisin”, kuvaili ystäväni. Toinen kertoi, että: ”Minusta ei ollut työpäivieni jälkeen iloa perheelleni, kun lähinnä makasin koomassa sohvalla”. Sieluani puristi.
Myös monet oppilaat kokevat koulun yhä stressaavammaksi. Eihän näin pitäisi olla. Koulunhan tulisi olla paikka, turvallinen yhteisö, johon jokainen kokee kuuluvansa. Paikka, jossa oppii uutta, luottamaan omiin kykyihinsä sekä ympäröivään maailmaan. Paikka, jossa kaikilla on yhdessä hyvä olla.
Mitä tarvitsemme korjataksemme tilanteen?
Riittävästi rahaa, opettajan työnkuvan järkeistämistä, sekä sen tunnustamista, että koulu on tosiasiassa paljon muuta kuin opetussuunnitelman tavoitteiden saavuttamista. Myös ”se kaikki muu” pitää resursoida. Inkluusion laadukkaassa toteuttamisessa ala- ja yläkoulussa on omat huomioitavat erityispiirteensä.
Opetuksessa ja kasvatuksessa tärkein työkalu ei ole aineenhallinnan lisäksi älytaulu, oppikirja tai pädi – vaan oppilastuntemus. Sen saavuttaminen vie oman aikansa ja sen potentiaalin hyödyntäminen edellyttää pysyvämpää henkilökuntaa.
Tilanne valtakunnallisesti ei onneksi ole vain surkea; työssään hyvin jaksavia opettajiakin on. Viime keväänä tuttu opettaja kuvaili fiiliksiään lukuvuoden viimeisenä työpäivänä seuraavasti: ”En voisi jäädä paremmalla mielellä kesälomalle”. Tunsin iloa. Tuon tunteen soisin jokaiselle opettajalle.
Tiia Lintula, erityisope, kansanedustajaehdokas (vihr.)
