Lähdin kotoa mukanani sateenkaarilippu ja iso pullo vichyä. Minulla ei ollut suurempia suunnitelmia tai edes sovittuna treffejä kenenkään kanssa. Olin päättänyt osallistua kulkueeseen ja luotin siihen, että päivä yllättää iloisesti. Ja yllättihän se.
Oli niin upea päivä. Olin vapaa, huoleton, ajaton ja onnellinen. Hyviä ihmisiä, hyviä kohtaamisia. Hauskaa meininkiä ja tärkeää sanomaa. Toinen toistaan värikkäämpää sakkia, ilmeisesti noin 80 000 ihmistä, eri-ikäisiä, -näköisiä, -kokoisia, -sukupuolisia. Eri kansallisuuksia. Ahhh! Sellainen meno on meitsin makuun.
Jo matkalla Helsinkiin mua itketti liikutuksesta. Junassa oli värikästä porukkaa. Monilla ihmisillä on vaikeaa, toisilla jopa täysin mahdotonta voida olla avoimesti oma itsensä. Se on järkyttävää. Toisaalta, olen toisinaan pohdiskellut, että kuinkahan moni oikeasti käyttää aikaa elämästään siihen, että todella pohtii kuka oikein onkaan. Ja mitä haluaa. Itse ja toiveet voivat vielä muuttua vuosien kuluessa. En ole aina sama, vaikka jotain samaa olenkin.
Mä oon aina viehättynyt kaikenlaisista ihmisistä, joista huokuu se, että he ovat oivaltaneet itsensä ja elävät niin kuin hyväksi kokevat. Odottamatta, että muut olisivat samanlaisia kuin he. Tulen hyvälle mielelle kun bongaan silminnähden vastavirtaan kulkevia seurueita – iloitsen siitä, että he ovat löytäneet toisensa. Vielä enemmän iloitsen siitä kun bongaan silminnähden sekalaisia seurueita, joissa ollaan yhdessä näyttämättä samalta.
Inhoan itse tulla lokeroiduksi johonkin. Mutta sellaisia me ihmiset olemme, hahmotamme maailmaa, muita kategorioiden kautta. Omaan elämänpiiriini kuuluu todella kirjavaa porukkaa, erilaisista yhteyksistä. Minulle se on suurinta pääomaa, mitä olen voinut elämässäni kerryttää.
Pridessa on nimenomaan kysymys siitä, että saa olla oma itsensä. Muita vahingoittamatta. Ja koska rakkaus on ihmiselon pointti, se kuuluu kaikille. Ihan kaikille.
